sunnuntai 30. joulukuuta 2018

MEJÄ matkani

MEJÄ matkani alkoi Annan kanssa keväällä 2010. Anna on ensimmäinen mäyräkoirani ja tietoni mejästä rajoittui ajatukseen: "vedetään verisientä metsässä.. hullun hommaa". No niinhän se onkin, ainakin kun kerrot harrastuksestasi ihmiselle joka ei ole asiasta koskaan kuullutkaan. Parhaimpia ovat koirattomat ihmiset: pään pudistelu ja säälivät katseet paljastavat mitä he harrastuksestani ajattelevat.

Olin lukenut säännöt netistä ja palveluskoirataustani takia lähdin tekemään ensimmäisiä harjoituksia korpiruokinta periaatteella: koiralle lyhyt jälki ja palkkioksi ateria. Hyvin toimi. Anna oli tarkka ja innokas ja jäljestäminen helppoa. Pikkuhiljaa lisäsin erilaisia elementtejä jäljelle. Jäljen pituus kasvoi, makauksia tuli enemmän, samoin kulmia. Makauksista en saanut Annaa oikein koskaan kiinnostumaan. Se ilmaisee makuun nopeasti, yleensä vain hiukan hidastamalla. Kuitenkin niin, että VAHI-kokeessa kapulat löytyivät vaivatta. Annalle oli tärkeämpää sorkan löytäminen eikä suinkaan matkalla viipyminen.

Koeuraa lähdin suunnittelemaan tutustumalla koejärjestelyihin. Hakeuduin paikallisen kerhon kokeeseen sienen vetäjäksi ja kuuntelin aamupuhuttelut ja koeaamun puhuttelut sekä tulosten luvun.  Seuraavaksi koiran kanssa kokeeseen, johon  lähdettiin turhan pienellä harjoittelulla mutta saatiin tulos kuitenkin! Avo3 jiihaa!! Tulos on mejässä aina hieno asia. Nollan suorituskin voi olla hieno jäljestys ja sisältää paljon hyvää ja onnistumisia. Nollaksi kokeen vetää yleensä riista -ainakin meidän laumassa. Eli koira osaa kyllä jäljestää, mutta on altis houkutuksille. Tai sitten jälkeä on treenattu liikaa ja se on käynyt koiralle tylsäksi. Se tietää löytävänsä jäljen lopusta sorkan ja hauskanpidon loppuvan siihen. Matkaa voi venyttää tarkistelemalla jäljen sivuilla mitä muuta kivaa sieltä löytyy, ja kuka siellä on kulkenut.. Jäljestämisen pitää olla koiralle aina hauskaa ja motivoivaa, siksi sitä ei kannata treenata liian usein, minun mielestäni.

Vaikka olenkinkin sitä mieltä että jäljestämisen pitää olla aina koirasta kivaa, niin en tarkoita että huonoja maastoja pitäisi pelätä. Päin vastoin! Oikeasti riista liikkuu sille turvallisissa ryteiköissä. Metsissä on myös ojia, jopa sellaisia joista ei pääse kuin uimalla yli. Mejä-kokeessa tällaiset maastot eivät toki käy, mutta aidossa haavakkojäljestyksessa niitä tulee eteen. Ja silloin on hyvä että koira on tottunut kaikenlaisiin maastoihin ja joutuu näkemään myös vaivaa löytääkeen jäljitettävän. Eli harjoitella kannattaa myös ihmiselle huonokulkuisessa maastossa. Aitoon haavakkojäljestykseen ei koskaan lähdetä harjoittelemaan! Siinä on tavoitteena  kärsivän eläimen mahdollisimman nopea löytäminen ja kärsimysten lopettaminen. Omat koirani jäljestävät parhaiten haastavassa maastossa, silloin pitää nähdä vaivaa pysyäkseen jäljellä. "Puisto"-maastossa vauhti on kovempi ja mahdollinen tuuli painaa jälkeä sivuun ja saattaa tuoda muita kiinnostavia hajuja nenään.


Anna ja sorkka

Seuraavana kesänä olinkin sitten jo sihteerinä ja peli oli menetetty: oma laji oli löytynyt.